AVES CARDUELIS CARDUELIS

Kauniin ulkonäönsä vuoksi tikli on ollut yksi suosituimmista häkkilinnuista

TIKLI. Tämä minulle täysin uusi laji on peippolintujen heimoon. Pituutta löytyy vain noin 12-14 cm ja painoa vaivaiset 15-19 g! Ulkonäöltään tikli tosin poikkeaa monesta muusta linnusta. Tällä varsin erikoisen näköisellä linnulla on nimittäin punaiset "kasvot", muuten mustavalkoinen pää, ruskea-valkoinen vartalo ja siivet kelta-musta-valkoiset. Kunnon sateenkaari siis! Tunnusomaista on erityisesti siivissä kulkeva kirkkaankeltainen juova. Pyrstösulkien kärjissä on myös erikoisia valkoisia kärkitäpliä. Jalat ovat ruskeat ja nokka (tummakärkisesti) punertavanharmaa. Silmien värikalvo on tummanruskea. Naaraat ova jonkin verran uroksia vaatimattomampia ja nuorelta tikliltä puuttuu päästä kirkkaat värit (ruskeaviiruinen). Kaikilla tikleillä on sulkasato elo-lokakuussa, jolloin täyskasvuisilla tikleillä vaihtuu kaikki sulat.

Pesän tikli rakentaa korkealle puuhun (5-15 m) tai pensaaseen; tavoitteena olla kätkössä. Kuppimainen pesä on voitu rakentaa juurista, jäkälistä, langanpätkistä, hämähäkinseiteistä yms. ja vuorattu kasvivillalla, jouhilla tai sammalilla. Muninta tapahtuu huhti-toukokuussa ja niitä on yleensä 4-6 kappaletta. Vain naaras hautoo noin 11-13 vrk ja kuoriutumisen jälkeen emo ruokkii poikasia noin kaksi viikkoa. Tikli pesii yleensä pari kertaa kesässä. Poikaset viihtyvät pesässä noin 12-16 vrk.


Ravinnoksi tikleille kelpaa hyvin erilaisten kasvien siemet kuten ohdakkeiden, takiaisten ja voikukan. Erityistä herkkua ovat kuitenkin karhiaisten siemenet, joiden latinankielisen nimen mukaan tikli onkin saanut nimensä. Talviaikaan sille maistuvat myös puiden siemenet kuten koivun, lepän ja mannyn siemenet sekä silmut. Lintulaudoilta se rohmuaa auringonkukansiemeniä. Poikasille syötetään hyönteisiä ja kuvussa pehmenneitiä sieminiä.

Pesimäaikaan tiklejä voi bongata puistoissa, puu- ja hedelmätarhoissa sekä metsien lähellä olevilta joutomailta. Tikliä leikillisesti kutsutaankin kulttuurilinnuksi. Pesimäajan ulkopoulella tiklit parveilevat pelloilla jopa 100 yksilön parveissa. Talvella tiklien on huomattu yhä useimmin viihtyvän lintulaudoilla. Suomessa tikli viihtyy Etelä-Suomessa ja ulottuu aina Pohjois-Pohjanmaalle ja -Karjalaan saakka. Levinnäisyys tosin pohjoisemmassa on hyvin vaihtelevaa. Laajemmassa mittakaavassa tiklejä esiintyy koko Euroopassa ja Länsi-Aasiassa. Osa Suomen tikleitä muuttavat loka-marraskuussa Etelä-Skandinaviasta Keski-Eurooppaan. Kevätmuutto tapahtuu maalis-huhtikuussa.

Tiklin on saanut nimensä iloisesta "tiklitt" äänestään.

AVES PERISOREUS INFAUSTUS

Kuukkelin laulu kuulostaa tältä.

KUUKKELI aka the Siberian Jay. Voiko siistimpää nimeä olla linnulla? Ei. Senpä vuoksi valitsin tämän linnun, josta minulla ei aikasemmin ollut nimen lisäksi mitään muuta tietoa. Nyt tiedän.

Kuukkeli kuuluu varisten heimoon. Pituudella 26-30 cm ja painolla 74-98 grammaa, se onkin Suomessa esiintyvistä varislinnuista pienin. Siipien kärkiväli on 40 cm. Väritykseltään kuukkeli on ruskeanharmaa selästä, pyrstössä on oranssia (/ruosteenpunaista), ja rintapuoli hieman vaaleampaa oranssia. Päälaki on tummanruskea ja nokka ja koivet mustat.

Pesän kuukkelit rakentavat yleensä havupuuhun, noin 2 - 10 metrin korkeuteen. Nämä pesät ovat rakennettu kuusenoksista ja naavasta. Seinät vuorataan höyhen/poronkarvakerroksella. Soidin alkaa maaliskuussa ja huhti-toukokuussa naaras munii noin 3 - 5 munaa. Haudonta-aika kestää 19 - 21 vrk. Poikaset ovat kuoriutuessaan kaljuja. Koiras hankkii ravintoa hautomisen aikana. Naaras liittyy ravinnonhakuun uroksen kanssa noin viikon päästä kuoriutumisesta ja jo pariviikkoisina poikaset jättävät pesän. Vanhempiensa seurassa nuoret kuukkelit viihtyvät aina yksivuotiaaksi, seuraavaan pesintään asti.

Kuukkeli on kaikkiruokainen. Niin metsästän eväät kuin kaikenlaiset marjat, siemenet, sienet ja hyönteiset kelpaavat sille ravinnoksi. Myös toukat, riistaeläinten haaskat ja jopa muiden lintulajien poikat kelpaavat syötäväksi. Kuukkelin ravinnonhaku muistuttaa tiaisten käyttäytymistä: talvivarastoa kerätään koko lumettoman ajan ja ruokapalat piilotetaan kaarnankoloihin ja oksien naavatuppoihin. 

Elinympäristö löytyy Euroopan ja Aasian pohjoisesta havumetsävyöhykkeestä. Suomessa kuukkelin voi bongata myös sekametsistä ja on vuosien saatossa kesyyntynyt joten tämän voi nähdä myös "ihmisten ilmoilla". Kuitenkin ihanteellinen elinympäristö on korpikuusikko, joissa puiden oksat ovat naavojen ja luppojen peitossa. Valitettavasti kanta on harventunut etelässä siellä hävinneen metsän vuoksi.Paikkalintuna kuukkeli ei lennä etelään vaan pysyy omalla elinympäristöllään läpi vuoden. Kuukkeliperheen reviiri on noin neliökilometrin kokoinen. Pesästä lentäessään nuori yksilö voi lähteä jopa kymmenen kilometrin päähän, mutta siellä pariuduttuaan pysyy hän samalla reviirillä elämänsä loppuun asti. Myös ruuanhankinta reissuilla kuukkeli saattaa lentää monien kilometrien päähän.

AVES LAGOPUS LAGOPUS

RIEKKO eli metsäkana on kanalintu, joka tykkää asustella pohjoisessa: Pohjoi-Eurooppa, -Aasia ja -Amerikka on tämän kanan koti. Suomessakin riekon tapaa todennäköisemmin Lapissa, mutta kausiluontoisesti niitä voi tavata runsaasti myös Tampereen korkeudella. Kuitenkin Etelä-Suomessa ne ovat harvinaisia vieraita. Riekko on paikkalintu, tarkoittaen että se viihtyy samassa ympäristössä läpi vuoden.  Ainoastaan Lapissa riekko siirtyy tunturikoivikoista alemmas laaksoihin, jossa ruokaa on helpompi hankkia. Pakkasöinä riekko kaivaa lumeen onkalon, jota kutsutaan kiepiksi. Riekko viihtyy niin kuusi- ja mäntymetsissä ja ikikuusikoissa kuin soiden reunamilla ja hakkuuaukeilla. Sopeutuvaisuudestaan huolimatta, riekon kannat ovat  olleet laskussa ja se luokitellaan silmälläpidettäviin lajeihin. Riekkoa on muiden metsäkanojen tapaan riistalintu ja sitä on luvallista pyytää ansoilla pohjoisissa maakunnissa. 

Ulkonäöltään riekko sekoitetaan helposti sen sukulaiseensa kiirunan (ainakin tämmöinen vähemmän kokenut "lintubloggarille"). Lintujen erottaminen ulkonäön perusteella on konkarillekin haasteellista, joten havaintopaikka on varmempi keino: tunturipaljakan pensasrajan alapuolella esiintyvät ovat riekkoja kun taas ylempänä havaitut kiirunoita. Äänetkin ovat hiema erilaisia: riekko vs. kiiruna.

Riekkoa voi olla vaikea tunnistaa - kiirunaan sekoittamisen lisäksi -  sen kamenleonttisuutensa takia: vuoden aikana riekkokoiraalla on neljä ja naaraalla kolme eri pukua! Kesällä uros riekko on ruskeankirjava ja mustatäpläinen ja naaras ruosteenkeltainen ja mustan kirjava. Molempien siipien alapinnat ja vatsa ovat valkoiset.  Talvella molemmat ovat  kokonaan valkoisia, lukuunottamatta mustia pyrstösulkia. Talvella riekkokoiraalla on punainen heltta. Koivet ovat molemmilla kauttaltaan höyhenenpeitossa ja vain harmaansävyiset kynnet ovat paljaat. Riekon nokka on musta ja silmän värikalvo tummanruskea. 

Kooltaan riekko on keskikokoinen kanalintu. Pituutta löytyy 35-43 cm ja painoa 480 - 800 g. Koiras on hieman naarasta kookkaampi. Siipien kärkiväli on 55-66 cm. 

Pesän riekko tekee maahan. Riekko kuopii maata, joka on useinmiten suon laidassa, kannon tai mättään kupeella. Myös pienen puun tai pensaan juuri sopii suojaisan ja turvallisen pesän tekoon. Riekkonaaras muniin touko-kesäkuussa noin 6-14 munaa ja hautoo niitä 20-27 päivää. Poikaset ovat pesäpakoisia tarkoittaen että ne lähtevät pesästä nopeasti pois. Poikaset ovat lentokykyisiä noin 5-15 vrk päästä. 

Riekon ravinto on moipuolinen ja vaihteleekin iän ja vuodenajan mukaan. Kesällä kelpaavat versot, kasvien silmut ja puhkeavat lehdet. Syyskesällä sen ravintoon kuuluu myös marjat. Talvella riekko syö pääasiallisesti koivujen ja pajujen silmuja, koivujen urvuja ja ohuita oksia. Poikasena riekko syö hyönteisiä (mm.hyttyset ja sääkset). Siirtyminen kasvisravintoon tapahtuu lentokyvyn kehittymisen yhteydessä.

AVES PODICEPS CRISTATUS

SILKKIUIKKU on suurin uikkuheimon jäsen. Silkkiuikku voi painaa 1,3 kilosta aina 2 kiloon! Pituutta löytyy 46-51 cm ja siipien kärkiväli on 59-73 cm. Ei mikään pikkulintu siis!

Ulkonäöltään silkkiuikku on helposti tunnistettava: pitkä kaula ja pitkä, ohut nokka. Nämä osat lintua ovat edestä valkeat ja takaa ruskeat. Poskessa on oranssi läiskä ja päässä töyhtö, joka puuttuu talvella. Töyhtön lisäksi tällä uikulla löytyy myös "poskiparta". Selkäpuoli on tummanruskea ja kyljet punaruskehtavat. Vatsapuoli on valkoinen. Pienenä vaarana voi olla sekoittaminen härkälintuun. Eroa linnuilla on rinnan jyrkkä väriraja.


Silkkiuikku on vesilintu, joka viihtyy niin järvessä kuin meressä. Siellä silkkis kalastelee särkiä sekä selkärangattomia (etanat, kovakuoriaiset..).

Pesänsä silkkis kyhää kuolleista kasveista, joka näyttää kelluvalta lautalta. Pesä on ankkuroituna vesikasveihin, joten tuuliajon vaaraa ei ole. Tähän pesään syntyy noin 3-6 kpl munia, joita molemmat emot hautovat noin 25-29 päivää. Koirassilkkiuikku huolehtii siis myös poikasista. Hautomisen lisäksi koiraat sukeltelevat poikasille ruokaa. Kuoriuduttuaan, emo ruokkii poikasiaan parin viikon ajan ja kuljettaa niitä selässänsä. Poikaset ovat lentokykyisiä 71-79 vrk iässä ja itsenäistyminen tapahtuu 9-11 viikon iässä.

Silkkiuikun voi tavata niin Euroopan ja Aasian järvissä kuin Länsi- ja Etelä-Euroopan suolaisilla merenrannoilla talvehtimisen aikaan. Suomessa silkkis oleskelee Etelä- ja Keski-Suomessa. Lapissa lintu on harvinaisempi näky.

Silkkiuikku on hyvin äännekäs  ja on tunnettu myös näyttävästä soidintanssistaan!

AVES ANAS CRECCA

TAVI sorsa on Suomen sorsista pienein ja toiseksi yleisin (sinisorsan jälkeen). Pituutta on 35-40 cm ja painoa 250-350g. Siipien kärkiväli 53-59 cm. 


Tämän sorsalajin uros jää helposti mieleen: pää on punaruksea, jonka sivuilla on leveä, taaksepäin kapeneva keltareunainen vihreä alue. Yläpuoli ja kylki on harmaa. Kyljessä on valkoinen vaakasuora juova. Peräosassa on mustareunaiset kirkkaankeltaiset laikut. 

"Minä olen naarastavi"

"Minä puolestaan heinätavi"

Naaras puolestaan on väritykseltään vaatimattoman ruskeankirjava. Naaraspukuinen tavi muistuttaa heinätavia, mutta eroaa tummemman yleisvärin ja pienempitäläisen kirjailun perusteella. Naarastavilla on myös nokan tyvellä epäselvä vaalenruskea täplä kun taas heinätavilla tämä täplä on selkeä ja vaalea.  Huomaatko itse eron? Heinätavi on myös todella paljon tavia harvinaisempi, joten perusolettamus -tämännäköisen sorsan kohdatessa- on , että kyseessä on tavi.

Taviin voi törmätä Euroopan keski- ja pohjoisosissa, Aasian ja Pohjois-Amerikan pohjoisosissa. Talvihtimisaikana tavia esiintyy myös Etelä-Euroopassa, Afrikassa, Lähi-idässä, Etelä- ja Itä-Aasiassa, Pohjois-Amerikan eteläosissa sekä Väli-Ameriikassa. Levinneisyys on siis laaja ja laji onkin luokiteltu elinvoimaiseksi. 

Suomessa tavi on levittäytynyt koko maahan, aivan pohjoisinta Lappia myöten, jossa sen kanta on tiheimmillään. Etelään tavi muuttaa jo elokuussa, jolloin ne muuttavat Länsi- ja Lounas-Eurooppaan sekä Pohjois-Afrikkaan. Muutamat yksilöt talvehtivat maan eteläsosissa. Kevätmuutto tapahtuu huhtikuun lopulla.

Tavi pesii lähes kaikenlaisissa vesistöissä kuten metsien järvissä, erinäköisissä lammeissa, joissa ja merenrannikoilla. Yleensä tavia ei kuitenkaan näy kaikkein karuimmissa vesistöissä eikä ulkosaaristossa. Pesän tavi tekee suojaiseen paikkaan heinästä ja untuvasta ja se on yleensä kaukana vedest metsän tai pensaiden suojassa. Muniminen tapahtuu toukokuussa, jolloin naaras munii noin 7-10 munaa. Hautominen kestää 21-27 vrk. Hetikuoriuduttuaan poikaset lähtevät emon mukana uimaan ja jo 6 viikon ikäisinä poikaset oppivat lentämään ja etsivät ravintonsa itse.

Ravinto on pääasiallisesti erilaiset nilviäiset, hyönteiset 

ja muut pieneläimet. 

Ääneltään tavin koiras on helpompi tunnistaa.. Naaran ääni on sinisorsamaista "rääkätystä".

AVES MERGUS SERRATOR

TUKKAKOSKELO. Tätä uniikin näköistä vesilintua on vaikea unohtaa. Tavaramerkkinä tukkakoskelolla on nimensä mukaisesti komea pörröinen töyhtö päässään. Nokka on punertava ja kapea. Koiraan väritys on mustavalkoruskea ja pää on mustanvihreä. Kaula on valkea ja rinta ruosteenruskea. Selkä musta ja vatsapuoli valkoinen. Naaras puolestaan on päästään ruosteenruskea, mutta muuten harmaa (kuva). Nuoret ja talvipukuiset koiraat muistuttavat väriltään naaraita.

Pituus on 52-62 cm, siipien kärkiväli 83 cm ja paino 800-1400 gramman välillä. Isokoskelosta tukkakoskelon voi erottaa sen rinnan jyrkästä värirajasta. Tukkakoskelolla on myös hennopi, ylöspäin kaartuva nokka.

Uros tukkakoskelon ääni on helpommin tunnistettavissa, sillä naaras kuulostaa samantapaiselta kuin isokoskelot.

Tukkakoskelo on levinnyt Pohjois-Amerikaan, Grönlantiin, Euroopaan ja (Pohjois-)Aasiaan (keltainen väri). Suomessa tukkakoskelon voi tavata sekä sisämään vesistöissä että merialueella. Pohjoismaiden ja Siperian tukkakoskelot talvehtivat etelässä. Amerikkalaiset linnut muuttavat mantereen rannikoille (sininen väri).  Etelään muutto tapahtuu syys-lokakuussa ja paluumuutto huhti-toukokuussa.




Tukkakoskelo pesii lähinnä järvi- ja jokivarsilla. Pesintä tapahtuu melko myöhään, touko-kesäkuussa, vasta kun jäät ovat kokonaan sulanneet. Pesän tukkakoskelo tekee kivikkoon tai pensaan alle. Munia tulee noin 8-11 kpl, ja niitä haudotaan kuukauden verran. Heti kuoriuduttuaan poikaset seuraavat emoaan vesistöön. Erikoista on, että naarailla on joskus tapana haalia pesueensa muiden naaraiden poikasia, jolloin tukkakoskelo naarasta saattaa seurata montakymmentä poikasta. Todellisuudessa siis noin 4-8 on sen omia.



Tukkakoskelon ravintoa on kalat, sammakkoeläimet ja hyönteiset. Laji kykenee sukeltamaan kokonaan veden alle, joten ne voivat hakea ruokaa melko syvästäkin vedestä.

AVES GAVIA STELLATA

   

KAAKKURI. Tuo kuikan sukulaisheimolainen. Englanninkieliset nimet kuvaavat selkeästi näiden kahden lintulajin suhdetta toisiinsa:  black-throated diver (kuikka) ja red-throated diver (kaakkuri).  Molemmat ovat siis "sukeltavia" vesilintuja, joilla on kurkkualueella tunnistettava väri. Selkeitä eroja kuitenkin on ja kuikan erottaakin helposti äänen ja nokan muodosta. Kaakkuri on  55-67 cm pitkä ja painoa on noin 1600 grammaa. Siipien kärkiväli on 90-110 cm. Täysikasvuisella aikuisella kaakkurilla on ominaista punainen kurkku. Tämän lisäksi sillä on harmaa pää, tumma selkä ja valkoinen vatsa. Nokka on harmaa tai valkeahko ja kaartuu hieman ylöspäin.

Kaakkuri pesii pohjoisesssa Euraasiassa sekä arktisessa Kanadassa. Talvet kaakkuri viettää Länsi-Euroopassa ja Välimeren rannikoilla. Suomessa talvehtii vain noin 20-100 yksilöä. Muuttomatka etelään tapahtuu syys-marraskuun aikoihin ja paluumuutto keväällä huhti-toukokuussa. Suomessa kaakkurin voi tavata aina etelärannikolta tunturi-Lappiin.

Kaakkuri pesii mieluiten pienissä metsäjärvissä ja -lammeissa, jossa on runsaasti kasvillisuutta ja kaloja. Myös suolammet kelpaavat. Myös kalattomat vedet käyvät jos on resurssipulaa. Touko- kesäkuun vaihteessa kaakkuri munii tavallisesti kaksi munaa. Pesät ovat kuikan tavoin lähellä vesirajaa ja melko vaatimaton. Nykyisin monet lintuharrastajat rakentavat kaakkureille pesälautan, jonka avulla he pyrkivät takaamaan hyvät pesintämahdollisuudet. Kaakkuri rauhoitettiin liika metsästyksen vuoksi 1962 ja nykyisinkin se on luokiteltu "silmälläpidettäväksi".

Ravinnoksi kaakkurille kelpaavat kalat, äyriäiset ja hyönteiset. Aina eivät omat pesimäjärvet/lammet tarjoa riittäväksi (tai ei ollenkaan!) ravintoa, joten kaakkuri joutuu lentämään jopa kilometrien päässä oleville suurille selkävesille.



Kaakkurin ääni on helposti tunnistettava: kaakkurin ääninäyte.